Aloitin Pirkanmaan Hoitokodissa työllistettynä juhannuksen jälkeen. Olen aula-apulainen, yhdessä S:n kanssa. Työhömme kuuluu kaikkea, mitä eteen tulee. Hyvä niin, sillä on mukava olla hyödyksi kaikilla osaamillaan tavoilla. Ja jos jotain emme osaa, opettelemme.

Hoitotyötä emme kuitenkaan tee. Siihen meillä ei ole pätevyyttä, eikä sitä opi ihan käden käänteessä. Siinäkin olemme tietysti valmiita avustamaan opastuksen alaisina, jos tarvis vaatii. Ja potilaiden ja heidän omaistensa käytettävissä olemme toki aina siinä, missä pystymme.

Suurin piirtein ensimmäinen kysymykseni oli, saako täällä nauraa. Saa. Ja itkeä. Tämä on tunteiden talo. Ulottuvilla on aina paperinenäliinoja tunteiden keräämiseen.

Kuoleman talo. Aika pian aloin kutsua Hoitokotia mielessäni tällä nimellä. Siksi, etten alkaisi valehdella itselleni ja selittää kuolemaa pois. Ja kaikkea siihen liittyvää surua ja ahdistusta. Että uskaltaisin kohdata kuolemisen. Ja kuolevat ihmiset. Ihmisinä - siis käsin kosketeltavina, vaan ei käsitteellistettyinä.

Se kohtaaminen on vieläkin pelottavaa. Enkä usko aina oikein kykeneväni olemaan tarpeeksi herkkä aistimaan potilaista ja omaisista, millä tavalla heitä olisi suotavaa lähestyä. Kuulemaan, näkemään, missä heidän kipupisteensä ovat, ja saako niihin koskea vai ei. Välillä kokee olevansa se kuuluisa, onneton norsu porsliinikaupassa.

Kuoleman talo. Sinuhe egyptiläinen meni joksikin aikaa töihin kuoleman taloon – muistaakseni saadakseen isänsä ruumiin palsamoiduksi. Se oli kauhea, makaaberi paikka. Sillä ja Hoitokodilla ei ole mitään yhteistä. Mutta Sinuhen näkemys elämästä laajeni ja syveni sielläkin. Entä minun täällä?

Olen pitkään pyrkinyt ajattelemaan kuten se ’kuka nyt olikaan’ –filosofi, jonka mukaan elävän ihmisen ei pidä ajatella mitään niin vähän kuin kuolemaa. Elävän ihmisen touhun ja työn päämääränä pitää olla elämä, sen ylläpitäminen ja sen hyvinvoinnin kohentaminen. Ja elämisen ilo.

Mutta eihän kuolemaa voi olla ajattelematta. Elävä ihminen törmää siihen väistämättä. Jos ei muuten, niin uutisissa. Maailmassa on kuolemaa.

Sitä paitsi aikuiseksi kasvamisessa viimeinen porras on sen tajuaminen, että jonkin päivänä itsekin kuolee. Ja että elämänsä ja sen päämäärät täytyy rakentaa tämä tietous mielessään. Oma kuolema on se peili, johon oma elämä viimein piirtyy. Mitä tein, miten elin? Tuotinko maailmaan enemmän kärsimystä vaiko iloa? Olinko hyödyksi vai haitaksi? Olinko uskollinen niille arvoille, joihin uskoin vai petinkö itseni? Tietysti itselleen täytyy olla myös kohtuudella armollinen, sillä elämässä kompuroi väkisinkin.

Havainto Hoitokodista: Kuolevia potilaita ei kohdatakaan kuolleina, vaan elävinä. He hengittävät, he tuntevat, he kommunikoivat. Niin kuin henkilökuntakin. Syntyy elävien ihmisten keskinäinen vuorovaikutus. Roolit ovat erit, ihmisiä yhtä kaikki.

Monet haluaisivat kuolla kotonaan. Miksiköhän? Ehkä elämä on mielekästä päättää ympärillään elämisensä jäljet.

Tämä on hoitokoti. Koti, jossa hoidetaan, vai hoidon koti?

Mitähän tämän paikan kodinomaisuus-ideasta pitäisi ajatella? Ihmisten kodit ovat yleensä sekatyyliä, jossa suloisessa sovussa viihtyisyyttä luovat perintöpiironki ja Ikean kalusteet, huipputeknologia ja vanha kirnu olohuoneen nurkassa. Kotiin kertyvät oman elämän ja suvunkin historiat. Asumisen jäljet – siellä täällä lojuvat vaatteet, lehdet, kahvikuppi avatun kirjan vieressä – kertovat elämisestä omien mieltymysten mukaan.

Olen kai vain pari kertaa joutunut käymään kodissa, jossa on ollut ylenpalttisen siistiä ja sisustus tiukasti yhden tyylin mukainen. Niissä ei asuttu, eletty, niissä leikittiin elämistä persoonattomasti, kliinisesti. Hetkittäin Hoitokodin yhteisissä tiloissa tulee tällainen tunne, vaikka en usko sellaiseen tietoisesti pyrityn.

Hoitokodissa pilkistää näkyviin, että se on laitos. Mutta sen peitteleminen olisikin itsepetosta. Tämä on laitos, paikka johon on keskitetysti koottu ja organisoitu teknologiaa ja inhimillistä osaamista ihmisten auttamiseksi. Laitosmaisuuden näkymisen voi ajatella myös viestittävän potilaille ja omaisille, että he voivat turvallisin mielin luottaa saavansa sen palvelun, hoidon, mikä on tämän talon toimintatarkoitus.

Mikään ei silti estä laitostakin olemasta viihtyisä ja lämminhenkinen. Sisustustyyleillä voidaan tietysti vaikuttaa asiaan, mutta selvästi tärkeintä täällä näyttää olevan ihmisten suhtautuminen lähimmäisiinsä ja asenne työhön.

Potilaamme rouva M oli sisustanut huoneensa henkilökohtaisilla tavaroilla. Kieltämättä viihtyisä. Oma elämä oli läsnä. Vaan hänen sänkynsä oli kuitenkin sairaalan sänky. Tosin ei se häntä vaivannut.

Satuin seuraamaan sivusta kohtaamisen keskiaulassa. Uusi vapaaehtoistyöntekijä rouva NN lähestyi arkaillen potilasta, vanhaa herraa. Rouva esittäytyi ja sanoi:
- Olen uusi vapaaehtoistyöntekijä ja nyt vähän niin kuin aloittelemassa täällä.
Herra tarttui rouvan käteen, veivasi sitä reippaasti ja ilmoitti:
- Minä puolestani olen täällä lopettelemassa.
Huumori, se tekee elämästä makean loppuun asti.

Kohtaaminen. Pieni poika M oli täällä kesällä muutaman päivän vierailulla katsomassa isoäitiään. Suuren osan ajasta vilkas M vietti S:n ja minun seurassa ja osallistui töihimme. Ehkä lapsesta on ikävystyttävää vain istua kuolemaa lähestyvän vierellä. Lapset tarvitsevat toimintaa. Tai ehkä ylivilkkaus oli pakoreaktio surun ahdistaviin tunteisiin. Mene ja tiedä. Lasten kielellisen kehityksen takia heidän sanavarastonsa voi olla liian vähäinen heidän ilmaisutarpeitaan varten, ja siksi he kertovat asioistaan koko elämällään. Riitta ja Paula korostavat Lapsen suru esitteessään turvallisuudentunteen takaamista lapsille.

Oma poikani osallistui vajaa neljävuotiaana isäni hautajaisiin. Tilaisuuden jälkeen hän ilmoitti, ettei vastaisuudessa osallistu moisiin seremonioihin. Siellä oli kuulemma ihan tylsää, kaikki vain itkivät koko ajan. Minulta oli tainnut jäädä etukäteen jotakin aivan olennaista kertomatta tilaisuuden merkityksestä.

Kohtaaminen. Autoin ensimmäistä kertaa saunapäivänä potilaiden kuljetuksiin saunalle. Takkahuoneella rouva A, joka makasi kuljetuspaareilla, valitti vähän väliä, koska täältä pääsee pois. En ymmärtänyt, tarkoittiko hän poispääsyä takkahuoneesta, saunalta vai elämästä. Hätäännyin.

Kohtaaminen. Helteisenä kesäpäivänä hoitajat pyysivät, että veisin vuoteessa makaavan rouva H:n ulos pihalle nauttimaan kauniista kesäpäivästä. Työnsin vuoteen takapihalle metsän reunaan. Rouva kuiskasi käheästi, ettei hän enää pysty keskustelemaan, mutta minä voisin puhua hänelle. Apua! Mitä yhtäkkiä voi puhua ventovieraalle, kuolemaa lähestyvälle ihmiselle? Taisin puhua säästä ja metsästä. Ei siis mitään henkilökohtaista. Oliko se ihmisen kohtaamista?

Kun vein hänet takaisin huoneeseen, kysyin, haluaisiko hän, että lukisin hänelle vaikka runoja. Hän halusi, Eino Leinoa. Silitin hänen kaunista kättään, sanoin hakevani kirjailijan teoksia ja tulevani seuraavana päivänä lukemaan. Keräsin saman tien Leinon teoksia ja illalla kotona valitsin joukon runoja, jotka sitten harjoittelin esityskuntoon. Aamulla menin ensimmäiseksi rouva H:n luokse. Hän oli kuollut.

Ehkei aina, mutta joskus olisi viisainta tarttua hetkeen. Sääli, että viisaus karttuu useimmiten jälkikäteen.

Kohtaaminen. Rouva J tuli meille potilaaksi. Hän kertoi olevansa niin onnellinen Hoitokotiin pääsystä, niin onnellinen, onnellinen. Hän oli niin onnellinen, että minua rupesin itkettämään.

Kohtaaminen. Herra J poltteli pihalla norttia. Tarjosi minullekin. Liian väkeviä minulle, mutta uppouduimme jaarittelemaan eri tupakkilaatujen ominaisuuksista. Karamellitupakoita – se on mentholsavukkeita – kumpikaan ei olisi suostunut suuhunsa laittamaan. Miehekästä puhetta, yhteyden luomista kipeisiin asioihin puuttumatta.

Työntelin herra J:tä pyörätuolilla Hoitokodin ympäristössä. Alamäessä hän pelkäsi, että pyörä pääsee käsistäni, ylämäessä, etten jaksa työntää häntä. Vakuutin kykeneväni hoitamaan homman, vaikken mikään bodari olekaan. Hän naurahti, epävarmasti.

Miehiselle miehelle omien voimien katoaminen, toisista riippuvaiseksi tuleminen on rankka paikka. On hirveää antautua toisten käsiin, luottaa heihin, kun on tottunut uskomaan omiin kouriinsa. Luulenpa, että itse olisin aikamoisen raivoisani. Mutta kenelle?

Kohtaaminen. Rouva E flirttailee kanssani. Hän tekee minusta lempeää pilaa, jossa on mukana häneen itseensä kohdistuvaa itseironiaa. Nautin silmäpelistä hänen kanssaan. Nauramme. Silloin tällöin näen hänen istuksivan allapäin. Tulen onnettomaksi. Haluaisin, mutta en osaa, uskalla mennä ottamaan häntä syliini.

Suru on pilkkopimeä huone, jossa herää kesken unen. Mitään ei näe, mistään ei tiedä, missä on. Ympärillä sielua puristava synkkyys, ehkä pelko, ainakin kauniin unen ikävä. Sitten silmä alkaa hiljalleen tottua pimeyteen. Huoneessa häilyy ensin epämääräisiä hahmoja, sitten ne täsmentyvät tutuiksi esineiksi, tosin vielä harmaiksi. Jollakin seinällä näyttäisi häämöttävän ovi. Tie sinne löytyy epävarmasti tunnustellen. Ovi tuntuu raskaalta, mutta kun sen saa auki, avautuu pääsy valaistuihin huoneisiin. Sitä huomaa olevansa omassa talossaan, omassa elämässä, arjessaan. Suru ei enää muserra pimeyden lailla, mutta suru säilyy silti yhtenä huoneena talossa. Sen huoneen ohi tulee usein kävelleeksi. Siellä voi kaipuun yllättäessä myös vierailla, sillä joskus surun huone on lohdunkin paikka.