Lauraa muistellen Eero Lokakuun 31. päivän ilta 1991 on hämärtynyt. Olemme olleet sairasvuoteen ääressä koko päivän. Vuoteessa lepää meille rakas läheinen ihminen. Vaimoni sairaus on kestänyt 11 vuotta, ajoittain se on ollut hyvin vaikeaa. Äiti ja mummu siinä lepää tyynyjen varaan tuettuna. Vuosi on kulunut Hoitokodissa liikuntakyvyttömänä hoitajien avun varassa. Parin viikon aikana äidin kunto on alkanut heiketä, muistin huononeminen on ollut selvästi havaittavissa ja pyörätuolissa istuminen ei ole väsymisen takia enää onnistunut. Kuitenkin on keskusteltu ja hän on ollut selvillä, mitä ympärillä tapahtuu. Hänelle on luettu paljon. Kun viime aikoina kysyin, "että kuuletko ja ymmärrätkö mitä luen", niin hän sanoi "kyllä kai", silmät painuivat kiinni ja ajatukset harhailivat muualla. Illan kuluessa on äidin vointi edelleen huonontunut, veden nieleminenkin tuottaa vaikeuksia. Päätämme jäädä yöksi. Hoitaja antaa vielä kipulääkkeen. Tyttäreni kysyy, "ottaisitko äiti vielä vettä", pitkän ponnistelun jälkeen hän saa sanotuksi "ottaisin". Se oli äidin viimeinen sana. Leenamaija on laulanut vuoteen vieressä muutamia virsiä ja kysyy sitten haluaisiko äiti hänen vielä laulavan, hän ei vastaa enää, viimeisetkin voimat ovat hävinneet. Pitkä sairaus on päättymässä. Rakkaan omaisen matkanpää on lähestymässä. Hänen huuliaan kostutetaan, otsaa pyyhitään ja kaikin tavoin yritämme helpottaa hänen viimeisiä hetkiään. Hoitajat ovat poistuneet huoneesta, jossa he ovat läheistämme uskollisesti päivin ja öin hoitaneet jo miltei vuoden ajan. He ovat jättäneet meidät hetkeksi, perheeni "omin väin" odottamaan sitä hetkeä, joka jo monta vuotta on ollut tiedossamme. Tilanne on jännittävä, se on myöskin jollain tavalla helpottava. Jännittävä siksi, että emme ole olleet näin läheisessä kosketuksessa kuoleman kanssa ja helpottava siitä syystä, että läheisemme on juuri sillä hetkellä pääsevä siitä raskaasta taakasta, jota hän on kantanut hyvin kauan. Hoitajat seuraavat tilannetta. Anna-Liisa, joka on ollut äidin omahoitaja koko ajan, käy katsomassa ja toteaa: "nyt ei ole enää pitkä matka". Potilaan hengitys on ollut vaikeaa koko päivän. Se alkaa tasaantua ja hidastua. Se hidastuu... heikkenee... ja sitten lakkaa kokonaan. Aloitamme laulun Maa on niin kaunis... Hänen huulensa liikkuvat vielä hiukan, kuin sanoakseen meille jotakin. Sitä emme kuitenkaan kuule. Ehkä hän tervehti sitä suurta Vapahtajaansa, jonka luokse hän jo kauan toivoi pääsevänsä. Kaikki on hiljaista, hän on lähtenyt... hänen vaivansa ovat poissa. Äiti on juuri astunut rajan yli suureen tuntemattomaan, jossa häntä kantavat vahvemmat käsivarret. Ilta on kulunut jo pitkälle. Hoitajat ovat laittaneet kahvia ja kattaneet sen kirjastoaulan pöytään. Sillä välin, kun me illan tapahtumia mietiskellen, nautimme ystävällisestä tarjoilusta, hoitajat tekevät työtään. He laittavat äidin kauniisti valkoisiin lakanoihin ja kukkasia... niitä kukkia joita hänen ystävänsä ovat hänelle tuoneet. Käymme vielä läheistämme katsomassa, sanomassa hyvää yötä. Leenamaija aloittaa laulun Levolle lasken Luojani. Laulamme... joku itkee. Jäämme vielä hetkeksi, katsomme äitiä. Hän on hyvin kaunis... nukkuu kukitettuna. Nuorimmaiseni sanoo, "miksi me katsomme häntä näin, eikö meidän pitäisi katsella häntä jo tuolta ylhäältä". Sytytämme kynttilän. Rakkaan omaisemme matka täällä ajassa on päättynyt. Tästä lähtien elämme poisnukkuneen vaimon, äidin ja mummun myötä vain muistoissa.