OMAISTEN KOKEMUKSIA SYÖVÄN VIIME VAIHETTA SAIRASTAVAN LÄHEISEN HOIDOSTA KOTONA JA LAITOKSESSA

TIMO LEINO, HELI PUSA, MINNA VILMINKO, KAIJA HOLLI

Suomen Lääkärilehti Vsk. 53 • Nr: 3 / 1998 • s. 187
Osasto: Terveydenhuoltoartikkeli

Omaisten osallistuminen kuolevan ihmisen hoitoon auttaa heitä selviytymään surutyöstä. Hoitohenkilökunnan tuki olisi tässä vaiheessa tärkeää, mutta se on omaisten mielestä vähäistä ja keskittyy liiaksi sairaanhoidollisiin toimenpiteisiin. Kuoleva ihminen on osa perhettä ja hoidon kohteena tulisi olla kuoleva potilas omaisineen. Tampereella haastateltiin henkilöitä, joiden lähiomainen oli kuollut syöpään. Potilaita oli hoidettu sairaalassa tai hoitokodissa ja tätä ennen kotona. Sairaalassa hoidettujen potilaiden omaiset kokivat kiireen ja kontaktivaikeudet henkilökunnan kanssa ongelmallisiksi. Saattohoitokodissa omaiset arvioivat saaneensa paremmin henkistä tukea kuin sairaalassa. Kotihoitojakson aikana potilaiden omaiset kokivat erityisesti saamansa henkisen tuen riittämättömäksi.

Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan palliatiivinen eli oireita lievittävä hoito on potilaiden aktiivista kokonaisvaltaista hoitoa silloin, kun sairauteen ei enää ole parantavaa hoitoa. Keskeistä on oireiden lievitys ja psyykkisiin, sosiaalisiin, hengellisiin sekä maailmankatsomuksellisiin ongelmiin paneutuminen sekä omaisten tukeminen potilaan sairauden aikana ja kuoleman jälkeen (1).

Potilaan suunnitelmallinen kotihoito kuolemaan saakka on edelleen harvinaista Suomessa. Syöpäpotilaista vain 5 % kuolee omassa kodissaan (2). Kuolemaa lähestyvän potilaan hoidossa on todettu olevan puutteita laitoksissakin (3,4,5). Keskustelu kuolevan potilaan kanssa koetaan vaikeaksi (6). Omaiset kokevat viestinnän terveydenhuoltohenkilöstön kanssa puutteelliseksi (7). Kokemukset kuolevan potilaan hoidosta ovat olleet myönteisimpiä hospice-hoidossa (8).

Kuoleva ihminen on osa perhettä tai muuta yhteisöä ja hoidon kohde on tällöin kuoleva potilas omaisineen. Omaisten ottaminen mukaan hoitoon vaikuttaa heidän selviytymiseensä surutyössä ja myös myöhemmissä elämän kriiseissä (9,10). Potilaan oireiden, erityisesti kivun, hyvän hoidon sekä tietoisuuden potilaan lähestyvästä kuolemasta on todettu parantavan omaisten selviytymistä (11). Kuolema, jota osataan odottaa, aiheuttaa omaisille vähemmän pitkäaikaisia psyykkisiä ongelmia kuin yllättävä ja odottamaton kuolema (12).

Pirkanmaan Hoitokoti on 24-paikkainen saattohoitokoti, joka aloitti toimintansa 1988. Se toimii kansainvälisen hospice-hoitojärjestelmän periaatteiden mukaisesti korostaen elämänlaatuun liittyviä näkökohtia, kokonaisvaltaista potilaskäsitystä sekä potilaan ja omaisten psykososiaalista tukemista (13,14). Tässä tutkimuksessa selvitettiin, miten omaiset kokevat kuolevan läheisensä hoidon kotona ja verrattiin heidän kokemuksiaan läheisensä viimeisestä laitoshoitojaksosta Pirkanmaan Hoitokodissa ja sairaalassa. Omaisten kokemusten perusteella pyrittiin löytämään niitä keinoja, joilla kuolevan potilaan kotihoitoa voidaan lisätä ja hoidon laatua parantaa sekä kotona että laitoksessa.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Pirkanmaan Hoitokodin, Tampereen yliopistollisen sairaalan ja Tampereen kaupungin terveyskeskussairaaloiden (erikoislääkärijohtoinen Hatanpään sairaala sekä Kaupin, Pyynikin ja Rauhaniemen sairaalat) hoitoilmoitusrekistereistä poimittiin yhden vuoden aikana tiedot (1.5.1992-30.4.1993) syöpään kuolleista tamperelaisista potilaista. Potilaita oli 273 ja heistä 147:llä viimeinen laitoshoitopaikka oli Pirkanmaan Hoitokoti, 56:lla yliopistosairaala ja 70:llä terveyskeskussairaala. Lähimmältä omaiselta pyydettiin kirjeitse suostumusta haastatteluun, jossa käytiin läpi hänen kokemuksiaan potilaan viimeisestä laitoshoidosta ja sitä edeltäneestä kotihoidosta. Haastattelupyyntö lähetettiin 258:lle omaiselle. TAYS-piirin ulkopuolella asuville omaisille ei lähetetty pyyntöä. Haastatteluun ei halunnut osallistua 68 omaista (26 %) ja pyyntöön ei vastannut 80 omaista (31 %). Pyyntöön myönteisesti vastannutta 110:tä lähiomaista (43 %) haastateltiin keskimäärin kahden vuoden kuluttua potilaan kuolemasta. Laitoshoidon osalta yliopisto- ja terveyskeskussairaalassa hoidettujen potilaiden omaisten haastattelutulokset yhdistettiin. Koska haastatteluun osallistumattomista omaisista tiedettiin vain sukulaisuussuhde, ei taustatietojen vertailua haastatteluun osallistuneiden kanssa voitu tehdä. Niiden potilaiden, joiden omaiset eivät osallistuneet haastatteluun, taustatietoja verrattiin muiden potilaiden taustatietoihin.

Kaksi lääketieteen opiskelijaa suoritti haastattelut käyttäen jäsenneltyä haastattelulomaketta. Opiskelijat eivät tunteneet potilaita tai omaisia eivätkä olleet osallistuneet potilaiden hoitoon. Haastateltavan mielipidettä ja kokemuksia kuvaavia asioita tiedusteltaessa käytettiin 0-5-asteikolla jaoteltua VAS-janaa (visual analogy scale), jossa 0 merkitsee kielteisintä ja 5 myönteisintä arviota kyseisestä asiasta. Tuloksia laskettaessa tulkittiin arvot 0, 1 ja 2 merkitykseltään kielteisiksi ja arvot 3, 4 ja 5 myönteisiksi. Hoitopaikkoihin valikoitumisen aiheuttaman virheen selvittämiseksi suoritettiin omaisten kokemusten vakiointi omaisen iän ja sukulaisuussuhteen mukaan. Tulosten analysoinnissa käytettiin SPSS for Windows -ohjelmaa. Tapahtumien yleisyyttä mitattiin prosenttiosuuksina ja tilastollisen merkittävyyden osoittamiseen käytettiin Fisherin nelikenttätestiä.

TULOKSET

Omaisista 104 (95 %) koki haastattelun sekä myönteisenä että hyödyllisenä. Potilaiden ja omaisten taustatiedot ilmenevät taulukosta 1. Niiden potilaiden, joiden omaiset eivät osallistuneet haastatteluun, taustatiedot eivät poikenneet merkitsevästi muiden potilaiden taustatiedoista. Myöskään haastatteluun osallistumattomien omaisten sukulaisuussuhde potilaaseen ei eronnut merkitsevästi haastateltujen omaisten vastaavasta taustatiedosta.

Kotihoito

Viimeistä laitoshoitovaihetta edelsi 86 %:lla potilaista kotihoidoksi luokiteltava ajanjakso. Sen aikana alle puolet potilaista sai terveyden- tai sosiaalihuollon ammattihenkilöiden apua kotiin. Hoitaja teki kotikäyntejä 45 %:lla, lääkäri 20 %:lla, kotiavustaja 13 %:lla, seurakunnan työntekijä 11 %:lla ja vapaaehtoistyöntekijä 3 %:lla potilaista. Omaisista 71 % kertoi olleensa tietoisia, mistä oli saatavissa apua ongelmatilanteissa.

Sairaanhoidollista apua kotihoidon aikana sai mielestään riittävästi 65 % omaisista. Sen sijaan henkistä tukea koki 60 % saaneensa riittämättömästi. Hoitajien kotikäyntien yhteydessä oli omaisten mielestä henkisen tuen saaminen yhtä tärkeää kuin apu käytännön hoitotoimenpiteissä. Omaisista 21 % oli sitä mieltä, että kotihoidon aikana esiintyi paljon potilaan lääkitykseen liittyviä ongelmia. Haastateltujen omaisten mukaan 19 % potilaista käytti kotihoidossa ns. epävirallisia ei-lääketieteellisiä hoitoja. Potilaiden tavallisimmat kotihoidon aikaiset oireet ilmenevät kuviosta 1.

Omaiset pitivät kokemuksiaan kotihoidosta kokonaisuutena myönteisinä (89 %). Kolmannes kertoi potilaan itsensä toivoneen pitempää kotihoitoa kuin mikä toteutui. Omaisista puolestaan viidennes toivoi pitempää kotihoitoa. Kuitenkin joitakin ongelmallisia kokemuksiaan kotihoidosta toi esille yli puolet omaisista. Omaisten kokemat myönteisimmät ja ongelmallisimmat asiat kotihoidon aikana ovat taulukossa 2.

Laitoshoito

Kuviossa 2 ovat haastateltujen käsitykset siitä, kenen mielipide vaikutti eniten laitoshoitopaikan valintaan. Potilaista 9 % toivoi laitoshoidossa ollessaan kotihoitoa tai pitempää kotihoitoa kuin mikä oli toteutunut. Sairaalassa hoidetuista potilaista 16 % oli toivonut pääsyä hoitokotiin. Omaisista yöpyi hoitokodissa 40 % ja sairaalassa 19 % viimeisen laitoshoitojakson aikana.

Sairaalapotilaiden omaisista 70 % ja hoitokotipotilaiden omaisista 4 % kertoi, että viimeisen laitoshoitojakson aikana potilaalle tehtiin laboratorio- tai röntgentutkimuksia tai annettiin suonensisäisiä nestehoitoja. Kun tällaisia toimenpiteitä ei tehty, arveli 91 % omaisista, ettei niistä olisi hyötyä potilaalle ollutkaan. Hoitopaikkojen kesken ei tässä ollut eroa. Omaisista 6 % ei katsonut osaavansa arvioida asiaa. Omaisista 4 % kertoi potilaan käyttäneen viimeisen laitoshoidon aikana ns. epävirallisia ei-lääketieteellisiä hoitoja.

Potilaiden tavallisimmat laitoshoidon aikaiset oireet ilmenevät kuviosta 1. Kipua ja pahoinvointia esiintyi enemmän sairaalassa kuin hoitokodissa hoidetuilla potilailla, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (p = 0,09). Henkistä ahdistuneisuutta omaiset kokivat potilailla esiintyvän enemmän hoitokodissa, mutta tämäkään ero ei ollut merkitsevä (p = 0,40). Omaisista 96 % koki potilaiden kipulääkityksen ja 95 % muiden oireiden lääkehoidon riittäväksi laitoshoidon aikana eikä näissä ollut eroa hoitopaikkojen kesken.

Valtaosa omaisista piti kokemuksiaan laitoshoidosta kokonaisuutena myönteisinä. Ongelmia kohdanneitten omaisten määrä oli merkittävästi suurempi sairaalassa kuin hoitokodissa. Omaisten kokemat ongelmat hoitopaikoittain ovat taulukossa 3.

Tiedonsaanti, tuki ja viestintä

Omaisista 74 % oli tyytyväisiä tiedonsaantiin sairaudesta, sen luonteesta ja hoidosta potilaan viimeisten elinkuukausien aikana. Sairaalassa 30 % ja hoitokodissa 25 % omaisista arvioi tiedonsaantinsa riittämättömäksi. Sairauden aikana yli kaksi kolmannesta omaisista koki saaneensa riittämättömästi tietoa erilaisista taloudellisen tuen ja palvelujen mahdollisuuksista.

Taulukosta 4 ilmenee omaisten käsitys siitä, kuinka henkilökunta kuunteli heitä ja potilasta laitoshoidon aikana sekä omaisten käsitys omasta ja potilaan saamasta henkisestä tuesta henkilökunnalta. Omaisen mielestä 81 % sairaalapotilaista ja 93 % hoitokotipotilaista oli hyvin tietoisia lähestyvästä kuolemastaan. Siitä kertoi keskustelleensa potilaan kanssa paljon tai kohtalaisesti 36 % omaisista, mutta 29 % ei ollenkaan. Lähes kolmannes omaisista koki kuoleman tulleen jossain määrin yllätyksenä. Paljon keskustelemattomia asioita potilaan kanssa jäi 19 %:lle omaisista. Potilaan kuolinhetkellä oli läsnä sairaalassa 38 % ja hoitokodissa 64 % omaisista. Heistä 92 %:lle kuolema oli kaunis kokemus.

POHDINTA

Tutkimuksessa haastateltiin suuri määrä syöpään kuolleiden potilaiden omaisia. Haastattelu heijastanee myös potilaiden näkemyksiä, sillä on todettu, että omaiset tuovat esille kokemuksiaan terminaalihoidosta paljolti samalla tavalla kuin potilaat (15).

Hoitokotipotilaat olivat hieman nuorempia kuin sairaalapotilaat ja useammin parisuhteessa. Tämän takia hoitokotipotilaiden lähin omainen oli useammin puoliso ja sairaalapotilaiden vastaavasti lapsi. Tähän sopii se, että sairaalapotilaiden haastatellut omaiset olivat jonkin verran nuorempia. Voisi olettaa, että kyseisestä sukulaisuussuhteen erosta johtuu osittain omaisten tiiviimpi mukanaolo hoidossa hoitokodissa. Omaisten iän ja sukulaisuussuhteen mukaan tehty vakiointi osoittaa, etteivät hoitopaikkojen väliset erot kuitenkaan selity omaisen iällä tai sukulaisuussuhteella. Vain satunnaistamalla potilaat eri hoitopaikkoihin olisi voitu tehdä luotettavampia vertailuja omaisten kokemuksista.

Vaikka haastattelu toi omaisille mieleen henkisesti vaikeita ja raskaita asioita, koki valtaosa haastattelun myönteisenä. Keskustelulla haastattelijan kanssa oli monelle hoidollinen merkitys. Haastattelu tapahtui keskimäärin kahden vuoden kuluttua läheisen kuolemasta. Tämä saattaa olla joidenkin asioiden osalta liian pitkä aika, mutta haastattelua vältettiin tietoisesti alkuvaiheen surutyön aikana.

Valtaosa omaisista koki kotihoidon myönteisenä. Merkittävä osa omaisista ja vielä suurempi osa potilaista olisi toivonut pitempää kotihoitoa. Tämä kertoo, että kuolevan potilaan kotihoidon lisäämiselle on tarvetta. Huomattavan suuri osa omaisista hoiti läheistään kotona ilman ulkopuolisen ammattihenkilöstön apua. Omaiset kokivat saaneensa kotihoitoon paremmin sairaanhoidollista apua kuin henkistä tukea. Saattaa olla, että terveydenhuollon ammattihenkilöiden suhtautuminen on joskus turhan sairauskeskeistä ja henkisen tuen tarvetta ei tunnisteta. Tuoreen suomalaisen tutkimuksen perusteella syöpäpotilaiden omaisten henkisen tuen tarve oli selvästi pienempi kuin tiedon tarve (16). Tutkimuksessa haastateltiin kuitenkin parantavan hoidon piirissä olevien syöpäpotilaiden omaisia. Taudin terminaalivaiheessa omaisten henkisen tuen tarve näyttää lisääntyvän. Kotikäyntejä kannattaisi tehdä myös silloin, kun konkreettista sairaanhoidollista tarvetta ei ole ja niiden luonne voisi olla enemmän ongelmia ennakoiva ja ehkäisevä. Potilailla oli myös lääkitykseen liittyviä ongelmia kotihoidossa ja merkittävä osa potilaista turvautui ns. epävirallisiin ei-lääketieteellisiin hoitoihin. Lääkärien kotikäyntien lisääminen olisi varmasti perusteltua.

Potilaiden keskeiset oireet kotihoidossa olivat sellaisia, jotka jäävät helposti tunnistamatta. Joidenkin tällaisten oireiden (mm. väsymys ja ruokahaluttomuus) lievittämiseksi voidaan tehdä varsin vähän, mutta niiden huomiointi ja niiden merkityksestä keskustelu voivat jo helpottaa ja auttaa selviytymään kotihoidossa.

Kuolevan potilaan hoidon periaatteissa korostetaan potilaan oikeutta osallistua hoitoaan ja hoitopaikkaansa koskevaan päätöksentekoon (17). Tässä tutkimuksessa tuli esiin lääkärin keskeinen osuus hoitopaikan valinnassa etenkin sairaalassa hoidetuilla potilailla. Tutkimuksesta ei käy ilmi, kuinka usein potilaan hoito vaati sairaalaolosuhteita, jolloin lääkärin merkitys hoitopaikan valinnassa korostuu. Ilmeisempää on, että hoitokotiin aktiivisesti toivovat potilaat ja omaiset myös sinne siirrettiin, mutta ne, jotka tällaisia toiveita eivät esittäneet, hoidettiin herkemmin tavanomaisella sairaalaosastolla.

Kuolevan potilaan hoidon sisältö vaihtee hoitopaikoittain (14). Tässäkin tutkimuksessa laboratorio- ja röntgentutkimukset sekä suonensisäiset nestehoidot olivat sairaalassa huomattavasti yleisempiä kuin hoitokodissa. Tämä saattaa osittain johtua erilaisesta potilasmateriaalista. Todennäköisin syy lienee sairaaloiden sairauskeskeinen hoitokäytäntö (18,19). Kun näitä toimenpiteitä ei tehty, eivät omaisetkaan pitäneet niitä tarpeellisina. Tämä ei tue käsitystä, että omaiset vaativat potilaalle hyödyttömiä tutkimuksia ja toimenpiteitä.

Potilaiden oireet laitoshoidossa omaisten kokemana olivat hyvin samanlaisia kuin kotihoidossa. Arviota oireiden voimakkuudesta ei haastattelussa kysytty. Omaiset arvioivat, että kipua, masennusta, hengenahdistusta ja pahoinvointia oli hoitokodin potilailla jonkin verran vähemmän, ja henkistä ahdistuneisuutta enemmän kuin sairaalassa. Potilaiden oireiden yleisyys laitoshoidossa oli yllättävän suuri. Aiemmin on todettu, että omaisilla on taipumus yliarvioida kuolevan potilaan henkisiä ja ruumiillisia oireita (20). Läheinen suhde potilaaseen ja oma ahdistuneisuus todennäköisesti vaikeuttavat oireiden objektiivista arviointia ja herkistyneessä mielentilassa potilaan lyhytkestoisetkin oireet jäävät voimakkaina mieleen. Joidenkin oireiden, etenkin kivun, esiintymisessä on myös haastattelumenetelmään liittyvää epätarkkuutta, sillä osa omaisista on tulkinnut potilaalla olleen oireita aina, kun niiden lievittämiseksi on tarvittu lääkitystä. Tätä tukee se, että enemmistö omaisista koki potilaalla olleen kipua, mutta kipu- ja muiden oireiden lääkityksen he kokivat kuitenkin riittäväksi. Henkisen ahdistuneisuuden suurempi esiintyminen hoitokotipotilailla johtunee tunteiden avoimemmasta käsittelystä ja herkemmästä esilletulosta sekä kuoleman läheisyyden paremmasta tiedostamisesta (14).

Omaisten kokemus henkilökunnan vähyydestä ja kiireestä etenkin sairaalassa ei ole yllättävä. Ongelmat henkilökunnan asenteissa ja kontaktin saannissa henkilökuntaan antavat aihetta arvioida kriittisesti vuorovaikutuskäytäntöjä. Osa omaisista koki, etteivät he tulleet riittävästi kuulluiksi. Lähestymällä aktiivisemmin omaisia ja parantamalla viestintää voi henkilökunta parantaa hoidon sisältöä ja omaisten tukemista.

Kuolemaa lähestyvän potilaan ja hänen omaisensa välisen viestinnän avoimuutta kuvaa osaltaan keskustelu kuolemasta. Omaisista lähes kolmannes ei keskustellut kuolemasta lainkaan potilaan kanssa, vaikka heidän mukaansa valtaosa potilaista oli hyvin tietoisia lähestyvästä kuolemastaan. Lähes viidennes omaisista koki, että heille oli jäänyt paljon keskustelemattomia asioita potilaan kanssa. Kiinnittämällä enemmän huomiota omaisen ja potilaan väliseen viestintään voidaan tällaisia tilanteita vähentää. Erilaisista taloudellisen tuen ja palvelujen mahdollisuuksista omaiset tarvitsevat enemmän tietoa.

Hoitokodissa ja sairaalassa hoidettujen potilaiden omaisten kokemuksissa todetut pienet erot vastaavat ennakko-odotuksia. Hoitokoti on nimenomaan erikoistunut viime vaiheen potilaiden hoitoon ja omaisten tukemiseen sekä pyrkii toimimaan asiantuntijana ja mallina muille terveydenhuollon toimipisteille.

KIRJALLISUUTTA

1 World Health Organization. Cancer pain relief and palliative care. WHO Technical Report Series 804, Geneva 1990.

2 Vainio A. Inhimillinen kuolema. Saattohoito Suomessa. Sairaalaliitto, Helsinki 1993.

3 Hakanen J. Kuoleman kolme näyttämöä: etogeeninen tarkastelu. Pro-gradu-tutkielma, Helsingin yliopisto. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen tutkimuksia 1/1991. Helsinki 1991.

4 Addington-Hall JM, MacDonald LD, Anderson HR ym. Dying from cancer: the views of bereaved family and friends about experiences of terminally ill patients. Palliat Med 1991;5:207-214.

5 Mills M, Davies HTO, Macrae WA. Care of dying patients in hospital. BMJ 1994;309:583-586.

6 Kuuppelomäki M. Puhumisen vaikeus kuolevan potilaan hoitotyössä. Sairaanhoitaja 1992;7:14-16.

7 Sykes NP, Pearson SE, Chell S. Quality of care of the terminally ill: the carer's perspective. Palliat Med 1992;6:227-236.

8 Seale C. A comparison of hospice and conventional care. Soc Sci Med 1991;32:147-152.

9 Monroe B. Psychosocial dimension of palliation. Kirjassa: Saunders C, Sykes N, toim. The management of terminal malignant disease. Edward Arnold 1993;174-212.

10 Parkes CM. Bereavement. Kirjassa: Doyle D, Hanks G, MacDonald N, toim. Oxford textbook of palliative medicine. Oxford: Oxford medical publications 1993;665-678.

11 Cameron J, Parkes CM. Terminal care: evaluation of effects on surviving family of care before and after bereavement. Postgrad Med J 1983;59:73-78.

12 Lundin T. Morbidity following sudden and unexpected bereavement. Br J Psychiat 1984;144:84-88.

13 Leino T. Kokemuksia saattohoidosta. Duodecim 1989;106:352-359.

14 Leino T, Pusa H, Vilminko M ym. Tamperelaisten syöpäpotilaiden viime vaiheen hoito. Duodecim 1996;112:755-763.

15 Houts P, Harvey A, Hartz A ym. Unmet needs of persons with cancer in Pennsylvania during the period of terminal care. Cancer 1988;62:627-634.

16 Eriksson E. A description of the help received by cancer patient's relatives in their adjustment. Väitöskirja, Turun yliopisto. Annales Universitatis Turkuensis, ser. D osa 219, Turku 1996.

17 Lääkintöhallitus. Terminaalihoitoa koskevat ohjeet. Ohjekirje 3024/02/80. Helsinki 1982.

18 Holli K. Rintasyöpäpotilaan seurannan järjestely, sisältö ja vaikuttavuus. Väitöskirja, Tampereen yliopisto. Acta Universitatis Tamperensis, ser. A vol. 225, Tampere 1987.

19 Holli K, Hakama M. Treatment of terminal stages of breast cancer. BMJ 1989;298:13-14.

20 Field D, Douglas C, Jagger C ym. Terminal illness: views of patients and their lay carers. Palliat Med 1995;9:45-54.

Kirjoittajat
Timo Leino erikoislääkäri, ylilääkäri Pirkanmaan Hoitokoti

Heli Pusa LK TaY, lääketieteen laitos

Minna Vilminko LK TaY, lääketieteen laitos

Kaija Holli dosentti, erikoislääkäri TaY, lääketieteen laitos, TAYS, syöpätautien klinikka